tiistai 18. elokuuta 2015

End of an era. Yhden aikakauden päätös.




Tätä kirjoittaessa kaikki koirani ovat onnellisesti jo uusissa kodeissaan. Kun heinäkuun puolessa välissä ilmoitin facebookissa etsiväni kaikille koirilleni uusia koteja, räjähti viestilaatikkoni lähes käsiin. Mitä on tapahtunut? Onko kaikki kunnossa? Oletus pääsääntöisesti oli, että jotain hirveää on sattunut koska luultavasti kukaan ei voinut kuvitella minun; siis juuri minun koskaan luopuvan rakkaista karvakorvistani. Viesteistä paistoi epäusko sekä hämmennys. Joskus elämä vie kuitenkin yllättävään suuntaan, eikä kukaan omista sitä valaisevaa kristallipalloa jolla nähdä kauas tulevaisuuteen. Useinmiten muutos vaatii vaikeita päätöksiä. Sillä ilman, että luopuu jostain ei voi syntyä myöskään koskaan mitään uutta. Noustessani viime viikon torstaiaamuna euroopan mantereen korkeimmalle huipulle Mt. Elbrusille 25metriä sekunnissa puhaltavassa vastatuulessa: hytisten kylmyydessä auringon vielä uinuessa vuorten takana. Tajusin, että sitähän koko elämäni oli käytännössä ollut viimeiset vuodet. Aikaisia aamuja, ainaisia viiden tunnin yöunia, pyöräilyä ja lenkkeilyä milloin pakkasessa; tuulessa ja vesituiskussa. Milloin minkäkin katastrofin seuratessa toinen toistaan. Olen käytännössä aina elänyt koirilleni; halunnut ja toteuttanutkin vain ja ainoastaan parasta. Ja muiden asioiden hiljalleen ottaessa yhä enemmän jalansijaa arjessani, oli ainoa ja oikea päätös luopua siitä mikä olisi vaatinut eniten sitä aikaa, rakkautta ja resursseja. Eli koiristani. Niin paljon kuin se itseä raastoikin, oli yksinkertaisesti suurinta rakkautta koiria kohtaan päästää irti. Ja istuessani ja katsoessani liikuttuneena kaukasusvuorten auringonlaskua kyynelten vieriessä alas poskipäiltäni mietin myös kulunutta kymmentä vuotta jonka sain viettää ja jakaa rakkaiden koirieni kanssa. Niitä hetkiä ja retkiä, niitä en tule unohtamaan koskaan. Aurinkoisia pakkaspäiviä koiravaljakon kiitäessä hangilla, niitä ikuisia karvanlähtöjä sekä karvapalloja lattioilla, koiralauman ruokatansseja ulvontaserenaadeineen, tyytyväisinä sohvalla kuorsaavia huskykeriä, iloisina tuikkivia sinisilmiä ja heiluvia kippurahäntiä. Kaikki ne eletyt hetket sekä vuodet tulevat kulkemaan mukanani nyt ja aina. Ja katsoessani kuvia ja saadessani kuulumisia yhtä onnellisista koiristani uusissa kodeissaan tiedän entistä vahvemmin tehneeni oikean päätöksen.  

Tähän päättyy siis tältä erää myös blogimme. Kiitos ja kumarrus kaikille teille jotka elitte mukanamme kaikki nämä vuodet. Kaikki kirjoitettu ja kuvattu tulee myös jäämään internetin ihmeelliseen maailmaan. Ehkäpä joskus koostan vielä kirjasen itselleni kaikesta eletystä. Aika näyttää.

Nyt on aika uudenlaisille seikkailuille. Sekä koirilleni että itselleni. 



Kiitos myös kaikkein rakkaimmat; Ronja, Vinha ja Ruska. 















3 kommenttia:

  1. Siis koirien vuoksiko olet nukkunu vain viiden tunnin yöunia? :o

    Haikeaa, että blogi päättyy. Olen seuraillut tätä silloin tällöin jostain vanhan Hopeanuoli-foorumin ajoista lähtien ja pitänyt todella paljon kaikista kirjoituksistasi liittyivät ne sitten koiriin, retkiin tai kiipelyyn. Toivotan joka tapauksessa kaikkea hyvää sinulle myös uuteen aikakauteen!

    VastaaPoista
  2. Hei! Ja ensialkuun iso kiitos. Hauska kuulla, että joku on lueskellut kuulumisiamme jopa Hopeanuolifoorumin ajoilta saakka. Paljonhan blogilla on lukijoita vuosien varsilla ollut, vaikka harva onkin kommentteja jättänyt. Haikeaahan tämä on kyllä kieltämättä itsellekin. Mutta vain muutos vie eteenpäin. Ja nyt kohti uusia tuulia.

    Kiipeilytouhujani voi jatkossa seurata satunnaisesti instagramin kautta jonne tulen myös päivittelemään koirien kuvakuulumisia silloin tällöin. Koko laumahan pääsi samoille kulmille ja tutuille joten yhteys karvakorviini tulee kyllä säilymään.

    Hauskaa loppukesää! :)

    https://instagram.com/s.mast/

    VastaaPoista
  3. Kiitos linkistä! Pitää käydä katselemassa välillä. :)

    VastaaPoista

Karkasiko valjakko? Raapustapas ajankuluksi tähän: